ULKOMAAT September, 30th 2012 by

Näin tulet ryöstetyksi Torinossa, osa 2/3

Download PDF

Kameroista ja ryöstäjistä päästiin eroon jo ryöstökertomuksen ensimmäisessä osassa. Reportaasin toisessa osassa unohdetaan yksityiskohtia ja suunnitellaan jatkotoimenpiteitä.

Heikko muistijälki, vahvempi kengänjälki

 

Odottelemme kahden auttajani kanssa kadunkulmassa, kun poliisiauto parkkeeraa viereemme. Ulos astuu kaksi vakavailmeistä poliisia. Tervehdimme ja kysyn toiveikkaasti, puhuvatko he englantia. Toinen poliiseista pudistelee päätään. Siihen kielitaito loppuukin. Tulkiksi jäänyt Gabriele selostaa virkavallalle äskeisen ryöstön tapahtumat. Sitten poliisit alkavat kysellä minulta hyökkääjien tuntomerkkejä.

Oletteko muuten koskaan lukeneet dekkareita? Jos rikosromaanissa joku joutuu rikoksen uhriksi, muistaa hän tekijöiden ulkoiset piirteet täsmällisen tarkasti. Elämän ja muistini realiteetit iskevät kuitenkin vastaan, kun on minun vuoroni yrittää samaa.

Arvioin ryöstäjien olleen noin 25-vuotiaita, mutta siihen tarkat tiedot sitten jäävätkin. Ehkä italialaisia. Tummat tavalliset hiukset. Tavalliset vaatteet, nekin ehkä tummat. Housut vai shortsit? Ehkä housut. En minä tiedä.

Lainvartijat yrittävät auttaa. Oliko niillä tatuointeja, lävistyksiä tai mitään muuta erottuvaa? Ei ollut. Lukiko vaatteissa mitään? Ei lukenut. Toinen poliisi koittaa vielä. Näyttivätkö ne anarkisteilta? No eivät. Polkupyörätkin olivat aivan tavallisia vanhoja kaupunkipyöriä.

Poliisien pitäisi siis löytää kaksi täysin tavallista italialaisnuorta lähes miljoonan asukkaan kaupungista. Jos lähistöllä ei ole ollut valvontakameroita, vaikuttaa tehtävä mahdottomalta. Virkavallan innottoman työskentelyn perusteella vaikuttaa tosin siltä, ettei tämän tapauksen selvittelyyn haaskata mitään resursseja.

Yksi tarkka yksityiskohta jäi sentään mieleeni. ”Kengän minä muistan. Sitä tuli nimittäin tuijotettua läheltä”, heitän tulkkajalleni ja osoitan veristä naamaani. Hymähdän, kun Gabriele kääntää mukahauskan kommenttini poliisille. Poliisi ei hymähdä takaisin.

”Welcome to Turin”

 

Tuntomerkkikuvailun jälkeen poliisit kysyvät kotikaupunkiani – tai siis osoittavat Suomi-tietouttaan ja kysyvät olenko Helsingistä. En ole. Raapustan nimeni ja yhteystietoni lapulle. Ne sentään kaivan mieleni perukoilta ongelmitta. Saan vielä selittää merkintöjäni, kun poliisit luulevat sukunimeäni kotikaupungiksi ja ääkköset aiheuttavat muutenkin hämmennystä.

Vasta tässä kohtaa huomaan, että kaulalta kadonneen järjestyskameran lisäksi myös taskussa ollut pokkarikamera on tiessään. Kahden kameran menettäminen kerralla vaatinee jo jonkinlaista taitoa. Hävettää.

Uusi unohtelun paikka tulee, kun poliisit pyytävät minua kirjoittamaan menettämieni kameroiden tiedot ylös. Järjestelmäkameralle saan oikean kuuloisen nimen, mutta pari vuotta vanhan pokkarin kanssa pää lyö tyhjää. Canon… PowerShot? Vai sittenkin IXUS? Numerosarjasta ei ole mitään käryä. Lopulta piirrän paperille kuvan ja kirjoitan kameran olevan pieni ja punainen.

Poliisi kysyy, haluanko ambulanssin paikalle hoitamaan haavoja ja ruhjeita. Kysyn Gabrielelta näyttääkö naamani pahalta. ”Ei se enää vuoda verta”, tulkkaaja vastaa. Kieltäydyn. Kun ambulanssin tilaamisesta kysytään kohta kolmannen kerran, muutan mieltäni. Nyt ei jaksa olla johdonmukainen.

Ambulanssia odotellessa poliisit tiedustelevat milloin saavuin Torinoon. Kun kerron tulleeni illan viimeisellä junalla Milanosta, toinen poliiseista tokaisee jotakin italiaksi. Gabriele kääntää: ”Tervetuloa Torinoon.”

Päätöksiä pää paketissa

 

Ambulanssilla menee vain hetki karauttaa paikalle. Ambulanssityöntekijät eivät puhu sanaakaan englantia, mutta parivaljakko vastaa sentään hymyyn ja vaikuttaa muutenkin ystävälliseltä. Istahdan ambulanssin perälle hoidettavaksi. Sillä aikaa Gabriele jatkaa keskustelua poliisien kanssa.

Ensin naamani putsataan verestä. Potkuja tuli vain pärstän oikealle puolelle, joten vasen puolisko jätetään vähemmälle huomiolle. Sitten oikeaan kulmakarvaani auennut haava käsitellään punaruskealla tökötillä ja pääni ympäri kääritään side haavaa suojaamaan. Saan myös kylmäpussin, jota alan pidellä kulmakarvan haavan päällä. Vasta myöhemmin näen peilistä, että pahimmat ruhjeet ovatkin posken ja silmän tienoilla. Kylmäpussi oli ehkä tarkoitettu niiden tummumista hillitsemään, mutta ilman yhteistä kieltä ohjeet jäivät vähiin.

Paketoituaan pääni hoitajat katsovat tietoni passista ja täyttävät jonkin lomakkeen, joka minun on allekirjoitettava. Saan paperista myös itselleni kopion, jonka ryttään pian rinkkani sivutaskuun. Lapusta selviää, että ambulanssi on hälytetty kello 4.41, lähtenyt liikkeelle 4.47 ja ollut perillä kaksi minuuttia myöhemmin. Kiitettävän ripeää toimintaa paikalliseen poliisiin verrattuna.

Istuskelen ambulanssin takaloossissa, kun poliisien kanssa jutustellut Gabriele tulee ilmoittamaan seuraavat vaihtoehtoni. Lähin poliisiasema on kiinni, mutta aukeaisi aamulla. Voisin odotella aamuun (ilmeisesti kaupungilla) ja mennä sitten lähiasemalle kertomaan tarkemmin ryöstöstä. Tosin sielläkään poliisit eivät puhu englantia, joten reissu olisi yhtä tyhjän kanssa.

Sitten auttajani kertoo, että on olemassa myös parempi ratkaisu. Hieman kauempana on poliisiasema, joka on auki vuorokauden ympäri. Sieltä löytyisi poliiseja, jotka puhuvat ”espanjaa, englantia ja hollantia”. Viimeisellä uskon Gabrielen tarkoittavan saksaa, mutta kielikukkasella ei ole nyt mitään väliä. Jos jostain löytyisi englantia puhuva poliisi, voisin vihdoin selittää tapahtumista ilman kielimuuria. Pään selkiydyttyä yksityiskohdatkin palautuisivat paremmin mieleen.

On vain yksi mutta. Poliisiasema on puolen tunnin kävelymatkan päässä, joten minulla on kuulemma kolme vaihtoehtoa: voisin joko kävellä paikalle (itsekseen kävely kuulostaakin todella houkuttelevalta), mennä julkisilla (loistava hetki opetella käyttämään Torinon paikallisliikennettä) tai ottaa taksin. Taksin maksaisin kyllä itse, mutta ainakin avulias virkavalta voisi soittaa auton paikalle.

Rahat ovat vähissä, mutta valitsen varuilta taksin.

Suurin lupauksin kohti tuntematonta

 

Astun ulos ambulanssista ja jään odottelemaan kyytiäni. Poliisit tiedustelevat milloin aion poistua kaupungista. Vastaan etten tiedä tarkemmin, mutta aamulla olisi tarkoitus jatkaa matkaa. Kuinka niin?

Vastapallona kysymykseeni saan poliiseilta yllättävän ehdotuksen. Voisin heti aamulla mennä kauppapaikalle, jossa varastettuja tavaroita myydään. Soittaisin heille, jos näkisin siellä kameroitani tai tuttuja naamoja. Tai en siis oikeasti suoraan samalle partiolle, vaan hätänumeroon. Sitä kautta joku poliisi saapuisi paikalle. Kuulemma. Yön kokemusten perusteella epäilen vahvasti hätänumeroon pirauttamisen tehokkuutta, mutta luotan lainvartijoiden sanaan.

Lähitulevaisuuteni vaikuttaakin yhtäkkiä valoisalta: Poliisiasemalla kohtaisin yksisarvisen veroisen satuolennon, englantia puhuvan italialaispoliisin. Samalla kuulisin varmasti lisää mystisestä varastettujen tavaroiden kauppapaikasta, josta voisin löytää kamerani. Ehkä saankin kamerani ja kuvani vielä takaisin.

Reportaasin viimeisen osan pääset lukemaan tästä. Siinä paljastuu, onko lupauksille lopulta katetta. Lisäksi loppuhuipennuksessa esitetään nukketeatteria kylmäpusseilla.

Lisää luettavaa

0 Kommenttia

Jaa artikkeli

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>