http://teleportaasi.fi/wp-content/uploads/2012/11/Sijainti-1024x595.pnghttp://teleportaasi.fi/wp-content/uploads/2012/11/101-1024x687.jpghttp://teleportaasi.fi/wp-content/uploads/2012/11/110.jpghttp://teleportaasi.fi/wp-content/uploads/2012/11/43-1024x687.jpghttp://teleportaasi.fi/wp-content/uploads/2012/11/32-1024x687.jpghttp://teleportaasi.fi/wp-content/uploads/2012/11/72-1024x687.jpghttp://teleportaasi.fi/wp-content/uploads/2012/11/92-1024x687.jpghttp://teleportaasi.fi/wp-content/uploads/2012/11/62-1024x687.jpg
ILMIÖTULKOMAAT November, 5th 2012 by

Tutkimusmatka travellerikulttuuriin 1/3

Download PDF

Ripulini esti minua liittymästä mukaan tansseihin. Lippalakkiin ja vaimariin pukeutunut humaltunut mies puristi yhä kättäni leveä nauru kasvoillaan. Televisiosta tuttu keski-ikäinen virnisti, lupasi tavata minut seuraavana päivänä ja katosi sitten takaisin tanssista hytkyvään väkijoukkoon. Erinomaista. Olin Laosissa Kambodhzan rajalla Si Phan Donin saaristossa etsimässä travelleriparatiisia, tutkimassa reppumatkailukulttuuria ja yrittämässä ymmärtää miten se vaikuttaa paikalliseen kulttuuriin ja elämäntapaan.

Mekongin varrella sijaitseva saarirykelmä oli Ranskan siirtomaavallan aikaan logistisesti tärkeä kulkuväylä. Indokiinan lävistävää suurjokea pitkin oli kätevää kuljettaa raaka-aineita ja pitää imperiumia tiukassa otteessa. Ajat ovat muuttuneet, ja tänä päivänä ajanjaksosta muistuttaa ainoastaan muutamat ränsistyvät huvilat, muistoksi jätetty vanha veturi ja telakka-alueen jämät.

Ulkomaalaisia ei saarilla ole laajemmin sen jälkeen näkynyt ennen 1990-luvun loppua, jolloin ensimmäiset reppumatkailijat saapuivat alueelle isommissa määrin. Nyt 2010-luvulla tilanne on muuttunut. Matkailubisnes kukoistaa, ja trendi vaikuttaa samalta, mitä muissa vastaavissa matkakohteissa on tapahtunut.

Tämä tarina sijoittuu tänne.

 

Tapaus Vang Vieng

 

Hipit löysivät pienen Vang Viengin kylän pohjoisemmasta Laosista. Joku keksi lipua kylää halkovaa jokea traktorin sisäkumilla ja totesi sen erityisen rentouttavaksi aktiviteetiksi. Puskaradio toimi, ja Vang Viengiin saapui enemmän ja enemmän ulkomaalaisia reppumatkaajia kokeilemaan kuuluisaa tubingia. Raha lauloi ja paikalliset ryhtyivät matkailutoimintaan perustamalla reppumatkaajille soveltuvia baareja ja guesthouseja.

Vang Vieng, joka aikoinaan oli harvojen tuntema helmi, on nyt yksi Kaakkois-Aasian reppumatkailureittien kärkikohteista. Seurauksena Vang Vieng on muuttunut täysin. Se ei enää ole laosilainen kylä, vaan iso länsimaisen biletyskulttuurin pesäke. Hipit ovat vaihtuneet täysin tuiskeisiin laumoihin nuoria länsimaisia reppumatkailijoita, jotka valitsevat kohteet kulttuurin sijasta bilemeiningin ja helposti saatavilla olevien päihteiden mukaan.

Olin lukenut Si Phan Donin olevan suhteellisen bilekulttuurivapaata aluetta. Ostaessani matkalippua alueelle pakselaisessa matkatoimistossa virkailija selosti minulle alueen maantiedettä. Paremmin englanninkielisellä nimellään tunnettu 4000 islands koostuu monesta pienestä saaresta, mutta asutus ja matkailutoiminta keskittyy kolmelle pääsaarelle. Virkailijanainen näytti pienestä kartasta suurimman Don Khongin saaren, jonka mittavaan lääniin mahtuu pieni lentokenttä, asutusta ja joitain hotelleja. Virkailija liutti sormeaan alavirtaan pienen Don Detin saaren päälle. ”Party island”, hän tokaisi. Aivan Don Detin viereen oli piirretty Don Khonin saari, jossa kyllä olisi reppumatkailuskeneä, mutta astetta Don Detiä rauhallisempana.

Halusin kokea sen travellerikliseen, jossa rentoutuisin riippumatossa bungalowini verannalla viskiä siemaillen samalla kun laskeva aurinko värjäisi vieressä lipuvan Mekongin oranssiksi. Palasin pilvilinnoista matkatoimistoon ja naputin saarta kartalla: ”Yksi lippu Don Khonille!”

Lautat saarille lähtevät pienestä Ban Nakasangin kylästä.

 

Pelkään pahinta

 

Seuraavana päivänä istuin kapeassa slow boatissa matkalla kohti saartani. Dieselmoottorisen veneen muut matkustajat vaikuttivat hieman epäilyttäviltä. He olivat keskimääräistä reppumatkailijaa vanhempia ja haaremihousujen sijaan teknisiin seikkailuvaatteisiin pukeutuneita länsimaalaisia ja valovuosien päässä niistä boheemeista hipeistä, joita oletin enimmäkseen kohtaavani.

Veneen ensimmäinen pysähdyspaikka oli Don Det, se party island. Saari kohosi horisonttiin ja paljasti itsestään bungalowien kauas siintävät rivistöt, ravintoloiden valokyltit ja rantahietikolla bikineissä aurinkoa palvovat tytöt. Epäilykseni vahvistui: oliko paikka jo ihan pilalla?

Lahoava huvila muistuttaa saarten historiasta.

Vene rantautui ja suuri osa matkustajista jäi aluksesta pois. Goretex-porukka, minä ja paikallisia radiohittejä fiilistelevä venekuski jatkoimme rauhallista kulkuamme kohti Don Khonia. Matkalla ymmärsin mistä Si Phan Don oli saanut nimensä. Yksittäisten juuri ja juuri saariksi luokiteltavien minisaarten välissä oli lukemattomia pieniä hiekkasärkkiä, joita veneenkuljettaja väisteli ja kohotti äänensä falsettoon radiossa iloittelevan laulajan mukana.

Don Khon vaikutti eittämättä pienemmältä, mutta silti samantyyliseltä kuin äsken näkemäni saari. Pienempi, pitkäveteisempi versio Don Detistä, ajattelin. Pettyneenä heilautin rinkkani harteilleni ja kävelin rantakaistaleelta kohti päätietä. Päätie, kuoppainen kärrytie, on Don Khonin keskus. Sen verralla sijaitsee suurin osa majataloista, kaupat sekä paikallisten koteja. Se ei todellakaan ollut sitä mitä halusin, mutta pitkän matkan päätteeksi tyydyin vastaankävelleiden tanskalaisten suosittelemaan majataloon.

Don Det on hyvin turistisoitunut.

Perheyrityksen 12-vuotias tytär ohjasi minut ainakin kymmenen vieriviereen ripustetun riippukeinun vetoisen verannan läpi huoneeseeni ja ojensi avaimet. Parisänky, ilmastointi, sähköt, oma vessa ja langaton netti takasivat sen ettei mukavuusalueelta poistuminen olisi tarpeellista.

Yön jälkeen palautin avaimet 12-vuotiaalle, maksoin muutaman dollarin laskuni ja kirjauduin ulos. Olin lukenut keskustelupalstoilta tarinoita saarten hiljaisemmista sopukoista. Halusin päästä syvemmälle. Uhmakkaana nousin vuokrafillarini natisevaan satulaan ja sotkin päätietä vastakkaiseen suuntaan, kunnes löin jalkajarrut lukkuun noin kahden minuutin ajon jälkeen. Intoni loppui majatalorivin myötä. Uukkari, puolisataa metriä taaksepäin ja olin taas tiedustelemassa vapaita huoneita erään geneerisen majatalon emännältä. Neljän huoneen majatalo oli tyhjä ensimmäisiä kohtaamiani suomalaisia, Jumaa ja Tiinaa lukuunottamatta.

Oli mukavaa puhua suomea pitkästä aikaa, mutta en voinut olla haikailematta sen haikailemani travellerikliseen perään. En edes tiennyt tulisinko löytämään sitä. Ainakin oli ilmeisen varmaa, ettei se ollut odottamassa minua päätien varrella palmupuun alla. Madventures vieraili Don Detillä vuonna 2005. Seitsemän vuoden takaisessa materiaalissa saari vaikuttaa vielä rauhalliselta, mutta miehet varoittavat muutoksen olevan vääjäämätöntä. Keskustelupalstoilta lukemani havainnot tukivat väitettä. Mieli hieman apeana menin nukkumaan.

Saarten asemakaava on pääteiden varsilla hyvin tiivis.

Madventures toilailee Don Detillä.

 

Kylmää hikeä ja vatsavaivoja

 

Eräänä alkuiltana Juma ja Tiina kertoivat saarella järjestettävästä jokavuotisesta festivaalista. He olivat menossa ja kysyivät minua liittymään seuraan. Saavuimme kylämarkkinoita muistuttaville festivaaleille iltayhdeksän aikaan. Tien varrelle pystytetyt kojut möivät vaatteita, ankansikiöitä ja leluaseita (seuraavana päivänä saarilla oli havaittavissa muovikonepistoolein varustautuneita pikkupoikien katupartioita.) Pellolle tien varteen pystytetty esiintymislava oli tyhjä samoin kuin sen edustalle rakennettu anniskelualue. Lyhyen kävelykierroksen jälkeen koimme jo nähneemme kaiken ja palasimme kyllästyneinä takaisin guesthouselle nukkumaan.

Siistin ja hyvin varustellun huoneen saa muutamalla dollarilla.

Reilu viikko aiemmin, Laosin vanhassa pääkaupungissa, Luang Prabangissa, olin erehtynyt ostamaan katukojusta mangopirtelön. Aiemmin samassa kaupungissa nauttimani pirtelöt olivat maukkaita ja virkistäviä, mutta sillä kertaa se oli virhe. Imin pillillä vatsaani kiusallisen bakteerin, joka edelleen myllersi vatsassani aiheuttaen akuutteja ripulikohtauksia. Siis nukkuminen oli vain kylmänhikistä kiemurtelua sängyssäni, eikä unen saavuttamista yhtään helpottanut kaukaa bungalowiini tunkeutuneet bassokuviot.

Vilkaisin kelloani. Se näytti kahta aamuyöstä – siis nukkumisaikaa. Mutta selkeästi joku jossakin ei edes ajatellut lepäämistä. Nousin puoli-istuvaan asentoon ja kuuntelin jostain kaukaa kuuluvaa mökää. Bum, bum, bum, basso jytisi. Päälle levittyi hieman korkeataajuksisempi äänikuvio, joka kuulosti slow boat -kuskin hoilailulta. Perkeleen laosilaiset eivät anna minun nukkua. Selkeästi festivaalit olivat nyt huipussaan. Kierähdin sänkyni laidalle, sidoin kengät jalkaani ja kävelin bungalowin seinustalle parkeeraamani fillarin luokse.

Näkymä Don Khonin päätiellä yhdyssillan juurella.

 

Yllättävä käänne

 

Perillä odottava näky oli kuin suomalainen teinivappu. Väkeä tutisi ja tanssi kännipäissään kuin viimeistä päivää. Eristäytyneellä saarella ei liiemmin ole isoja juhlia, joten kun sellaiset viimeinkin oli järjestetty, ottivat paikalliset siitä kaiken irti.

Saaret tarjoavat myös kauniita trooppisia näkymiä.

Seisoin tienposkessa aivan tanssialueen vieressä ja kiinnitin jonkun huomion. Tanakka mies tunkeutui väkijoukosta minun ja tanssialueen välisen puuaidan ääreen ja halusi viestiä minulle jotain. Kädet vispaten hän huitoi suuntaani ja huusi ”Simalanaa!”. Hymyilin ja nyökkäsin hauskalle huudahdukselle.

”Somalaane!”, hän innostui ja nauroi makeasti. Vatsassani myllersi ja olin kääntymässä takaisin päin kun mies vielä huusi perääni. ”Suomalaane!” Ai suomalainen? ”Ai suomalainen!” huusin takaisin. Miehen silmät kirkastuivat ja hän aloitti kiipeämisen puuaidan yli läikyttäen samalla pullonsa sisällöstä puolet housuilleen. Väänsin pyöräni telineen takaisin auki ja kättelin likikävellyttä miestä, joka oli silminnähden iloinen kansalaisuudestani. Mies hoki rakastavansa kovin paljon tätä kaukaista pohjoismaata ja kertoi tuntevansakin muutaman suomalaisen.

”Riku and Tunna”, mies sopersi. ”Madventures!”, hän pusersi suustaan ja näytti peukkuaan. Mitä ihmettä? Miten tämä laosilaismies voi tietää mitään suomalaisesta televisiotuotannosta? Kulmani kohosivat kysyvään ilmeeseen, jonka hän huomasi ja esittäytyi. ”Mr. Vath, hangover breakfast, watermelon whiskey”. ”Jaakko” esittäydyin itse ja puristin yhä Vathin kättä kuin yrittäen saaden siitä jotain järkeä tähän absurdiin tilanteeseen. Sitten palaset alkoivat loksahdella kohdilleen ja muistin jakson, jossa Madventures vieraili Don Detin saarella. Jaksossa Riku esitteli valium- ja viinapitoisen krapula-aamiaisen, jonka… paikallinen mies nimeltä Mr. Vath oli kehitellyt. Nyt nauroin itsekin ja kerroin miehelle kuinka muistin hänet varsin hyvin tuosta pätkästä.

Kerroin Mr. Vathille missiostani saarella. Hän nyökytteli iloisena ja lupasi auttaa minua seuraavana päivänä. Sovimme tapaavamme hänen omistamassassaan Reggae Barissa. Nousin taas pyöräni kyytiin ja sotkin tyytyväisenä majatalolle.

Lisää luettavaa

2 Kommenttia

Jaa artikkeli

  • Aleksi

    Ai sunko ansiosta Reggae Barissa soitettiin eilen about koko ilta suomireggaeta jostain reggae_jaakko kansiosta? :D

  • Jaakko Keso

    Ohhoh, tästä mä en kyllä tiedä… Kysypä joltain joka tietää siitä ja kerro mullekin.

Vastaa käyttäjälle Jaakko Keso Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>