ULKOMAAT December, 30th 2012 by

Turisti testasi Senegalin oikeuslaitosta

Download PDF

 

Senegalilainen poliisimies kaverinsa kanssa särmänä Dakarin Léopold Sédar Senghorin lentoaseman ulkopuolella. Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen.

Miten Senegalin oikeusjärjestelmä vastaa lompakkonsa menettäneen turistin vaatimuksiin? Kuinka helppoa on saada todistus varkaudesta vakuutusyhtiötä varten Saharan eteläpuolella? Me kokeilemme, jotta sinun ei tarvitse.

Afrikan kuuma yö ja tropiikin tukahduttava kosteus iskevät vasten kasvoja lentokoneen ovella. Pays du Teranga – vieraanvaraisuuden maa – ottaa tulijansa vastaan aina yhtä lämpimästi, ajattelen, ja astelen Léopold Sédar Senghorin lentoaseman terminaalihalliin.

Terminaalin ulkopuolella ihmisvilinästä erottuvat tutut kasvot. ”Tännepäin”, huikkaa vastaanottajani Pape Cisse. Lähden matkatoverini kanssa raahaamaan matkalaukkuja pitkin metalliaidoilla rajattua kulkuväylää, joka erottaa meidät vastaanottajista.

Yhtäkkiä laukkujamme tarjoutuu kantamaan kolme avuliasta tyyppiä, joista yhden tunnistan Papen ystäväksi. Yritän huikata Papelle, ovatko nämä kaksi muutakin tuttuja, mutta hän ei kuule. Jotenkin laukut päätyvät avuntarjoajien hyppysiin.

Kun pääsemme taksien luo, ympärillemme kerääntyy lisää tyyppejä. Kantajat alkavat agressiivisesti vaatia maksuksi kahtakymmentä euroa. ”Non, c’est trop – se on liikaa”, hymähdän ja huidon käsiäni torjuvasti. ”Paljonko pitäisi antaa?” huudan vastaanottajilleni. ”Anna pari euroa”, huikkaa laukkuja takseihin pakkaava Pape. Takanani ja edessäni olevat miehet aloittavat wolofinkielisen kiistelyn, ja syntyy yleinen hässäkkä. Kaikki tapahtuu nopeasti. Päässäni tykyttää, ja yritän kaivaa kolikoita kaulapussissani olevasta lompakosta, jotta pääsisin pois tilanteesta. Yhtäkkiä jostain vierestäni maasta kuuluu kilahdus. Avaimet, säikähdän, ja alan hapuilla katua vieressäni. Tunnustelen kaulapussiani. Minne lompakko on kadonnut?

”Joku vei lompakkoni”, kähähdän vastaanottajilleni. Osa hämmingin aiheuttajista on jo ehtinyt paeta paikalta, mutta Papen ystävät saavat yhden tyypeistä kiinni ja pitelevät tätä kiinni. ”Nyt taksiin”, huutaa Pape, ja saan kampeuduttua keltamustaan Toyotaan.
 

Yöllisiä hetkiä poliisiasemalla

 
Kello on 5.30 aamuyöllä. Sédar Senghorin lentoaseman poliisiasema näyttää eurooppalaisen silmiin enemmän varastohallilta. Moskiittoverkon alla makoileva, valkoiseen aluspaitaan pukeutunut ukko kömpii laiskasti pystyyn ja läpsii hyttysiä hartioiltaan. Hän onkin poliisivirkailija, joka kehottaa minua istuutumaan viereiseen tuoliin ja kertomaan, mitä on tapahtunut.

Velton oloinen poliisimies raapustaa lyijykynällä tekstiä muistikirjaansa vielä kymmenisen minuuttia sen jälkeen, kun olen saanut tarinani kerrottua. Tuuletin hyrisee viereisellä pöydällä, ja senegalilaiset toverini nojailevat seinään väsyneinä. ”Osaatteko lukea ranskaa?” komisario kysyy ja saan vetäistä puumerkkini kuulustelupöytäkirjaan.

Muutama päivä tapahtuneen jälkeen tallustan senegalilaisten ystävieni kanssa poliisiasemalle pyytämään vakuutusyhtiön vaatimaa kopiota kuulustelupöytäkirjasta. Kopiokonetta rakennustyömaan parakkia muistuttavalta asemalta tuskin löytyy, mutta arvelen voivani jäljentää pöytäkirjan tiedot läppärillä. Minua kuulustellut komisario ei ole paikalla, mutta kannattaa tulla kuulemma seuraavana päivänä kysymään.

Vierailen paikalla samalla viikolla vielä kahtena päivänä, ja jälkimmäisellä kerralla tuttu poliisimies sattuu olemaan työvuorossa. Hän ei kuitenkaan suostu luovuttamaan minulle pöytäkirjaa, sillä ”asia on jo edennyt tuomioistuimeen”. Vakuuttelen, että asia on tärkeä, sillä lompakossani oli noin 160 euroa ja matkatoverini menetti saman ryöstön yhteydessä yli 800 euron arvoiset silmälasinsa. Lopulta poliisimies kirjoittaa minulle paperilapun, jossa lukee ryöstäjien nimet ja tapauksen asiakirjanumero Dakarin alueellisessa tuomioistuimessa.

Dakarin lentoaseman poliisimiehen kirjoittama paperilappu sisältää asiakirjan numeron, syytettyjen ja kantajan nimet sekä tuomioistuimen nimen. Muuta prosessista ei lopulta jäänyt käteen.


 

Rahaa taksin ikkunasta

 
Otamme paikallisen ystäväni Solyman Fallin kanssa taksin Oikeuspalatsille, jonka pihalla joukko rennon näköisiä vartiosotilaita vitsailee keskenään. Annan ystäväni neuvotella vartijoiden kanssa, ja keskustelun jälkeen Solyman ehdottaa yhtä heistä ”välittäjäksi”. Vaivanpalkaksi kaverille pitää antaa hieman käteistä, mutta ei julkisella paikalla. Sujautan setelitukon miehelle taksin ikkunan läpi.

Vartiosotilaamme jättää meidät odottamaan Oikeuspalatsin käytävälle ja palaa hetken päästä mukanaan arvokkaan näköinen, valkoiseen kaapumaiseen perinnevaatteeseen boubouun pukeutunut ylvään näköinen herrasmies, joka esitellään tuomariksi. Selitän hänelle ranskaksi, että tarvitsisin varkauteen liittyviä dokumentteja vakuutusyhtiötäni varten, ja ystäväni Solyman täydentää wolofiksi. Tuomari vastaa Solymanille ranskaksi ja naureskelee, ettei tämä näytä täysin ymmärtävän hänen puhettaan. Vaikuttaa siltä, että tuomari haluaa korostaa korkeaa yhteiskunnallista asemaansa heikosti koulutetulle maanmiehelleen.

Päädymme nopeatempoisessa keskustelussa siihen, että varkauteen liittyviä asiakirjoja ei saisi luovuttaa kuin 30 päivän päästä. Tuomari kuitenkin lupaa tehdä poikkeuksen kiireisen turistin kohdalla ja nopeuttaa prosessia. Hän kehottaa saapumaan paikalle seuraavana päivänä, jotta asia etenee.

Ilmaannunkin Oikeuspalatsille jälleen seuraavana aamuna, ja palkkaamamme välittäjä on minua vastassa. Tuomarin puheille ei pääse, hän on kiireinen. Kulutan palkkavartijan kanssa aikaa vartiosotilaiden lepohuoneessa, joka muistuttaa suomalaista armeijan tupaa. Muutamaa tuntia myöhemmin selviää, että tuomari on kiireessä ja häntä pitää tulla tapaamaan seuraavana päivänä.
 

Tuomarin armoilla

 
Asiakirjaruljanssi keskeytyy, kun lähden vajaan viikon reppumatkalle Siné-Saloumin jokisuistoon. Tultuani takaisin Dakariin aikaa Suomeen paluuseen on vielä kolme päivää, ja lähden heti aamusta taksilla Oikeuspalatsiin. Tuomari ottaa minut vastaan ja näyttää minulle jonkinlaisen monistenipun, joka sisältää lyhyen kuvauksen varkaudesta. ”Tässä se nyt on!” ajattelen.

Asiakirja ei kuitenkaan kuulemma ole vielä virallinen, vaan siihen on haettava leima toisesta virastosta keskustan vastakkaiselta laidalta. Vartijaystäväni ei tiedäkään viraston tarkkaa paikkaa vaan joutuu kysymään tietä ainakin neljältä ohikulkijalta, kunnes virasto löytyy. Leimaamisesta vastaava virkamies on perjantairukouksessa moskeijassa, joten meidän on odoteltava häntä pari tuntia. Onneksi viraston työntekijät tarjoavat lounaaksi thiep bou dieunea, kalaa riisin kanssa. Lopulta virkamies palaa, lyö oikean leiman ja pääsemme palaamaan Oikeuspalatsille.

Tuomarien työhuoneessa on muutama toimistopöytä ja hyllyllinen täynnä asiakirjamappeja. Tuuletin viilentää kasvoja. Tuomari hoitaa papereitani ja kymmentä muuta asiaa yhtä aikaa. Vieressä istuva nainen on ilmeisesti tullut hakemaan asiakirjoja kansallisuuden saamista varten. Tuomari huitoo käsiään ja valittaa kiirettään, ja yksi jalan korkuinen paperipino putoaa työpöydältä lattialle. Keräilemme papereita, ja tuomarin on lähdettävä käymään jossakin. Lopulta hän palaa ja toteaa, että varkausasiakirjat vaativat vieläkin jonkin virallisen vahvistuksen.

Yritän suostutella tuomaria luovuttamaan asiakirjat saman tien, sillä olen lähdössä jo kolmen päivän päästä. Se ei kuitenkaan sovi. Tuomari kehottaa minua tulemaan jälleen seuraavana päivänä, lauantaina kello 11.

Kuten arvelen, lauantaina virasto on kiinni eikä herra tuomari ole paikalla. Illemmalla tuomari soittaa ja pahoittelee, että unohti tapaamisen. Hän kehottaa tulemaan paikalle saman tien ja saan asiakirjat. Menen vielä kerran Oikeuspalatsille. Tuomari pyytää minua maksamaan noin 15 euroa vastaavan summan asiakirjoista ja leimoista. Vielä on kuitenkin saatava pari allekirjoitusta, jotta dokumentti on virallinen. Turhaudun, sillä olen lähdössä takaisin Suomeen seuraavana aamuna, mutta allekirjoitan valtuutuksen, että kaksi paikallista ystävääni voivat tulla noutamaan valmiit asiakirjat tuomarilta alkuviikosta.
 

Epilogi

 
Suomessa kuulen, etteivät ystäväni ole vieläkään saaneet asiakirjoja ja vastaus on aina ”tulkaa huomenna uudestaan”. Minulla on tuomarin puhelinnumero kännykässäni. Soitan Senegaliin. Tuomari ei vastaa puhelimeen. Luovutan.

Mikäli olettaisin, että asiat hoituvat kaikkialla kuten Suomessa, olisin varmasti menettänyt hermoni prosessin aikana useasti. On kuitenkin parempi tunnustaa tosiasiat ja todeta ”this is Africa”.

 

Senegalin oikeusjärjestelmä

• USAID:in Senegalin korruptioraportin mukaan korruptio leimaa Senegalin oikeuslaitosta jokaisella tasolla notaareista tuomareihin.
• Raportin mukaan senegalilaiset tuomarit muuttavat päätöksiä lahjuksenantajien toiveiden mukaisesti.
• Transparency International -järjestön vuoden 2010 Korruptiobarometrissä yli puolet mukana olleista kotitalouksista kuvaili Senegalin oikeusjärjestelmää ”erittäin korruptoituneeksi” ja lähes puolet kertoi maksaneensa lahjuksia tuomioistuinten edustajille.

Lähde: www.business-anti-corruption.com

 

Lisää luettavaa

0 Kommenttia

Jaa artikkeli

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>